Haastattelut

Q&A: QUEENSELENA

”Jos kohtaisin 16-vuotiaan Queenselenan tänään, sanoisin hänelle yhden asian, sen että hän rakastaisi kulta pieni itseään.”

Kerro, kuka olet.  

Nimeni on Queenselena Selase, ja olen 28-vuotias. Olen ammatiltani kodinhuoltaja. Olen myös ihmisoikeusaktivisti ja Buraq -nimisen yhdistyksen hallituksen jäsen. Synnyin Awaaressa, joka sijaitsee Etiopian somalialueeella. Vietin siellä nuoruuteni 15-vuotiaaksi asti, minkä jälkeen muutin Etiopian pääkaupunkiin Addis Abebaan. Olen asunut Suomessa yhdeksän vuotta. Muutin Suomeen vuonna 2011, jolloin tulin myös Helsinkiin ensimmäisen kerran. 

Millainen suhde sinulla on islamiin? 

Synnyin sunnimuslimiksi maassa, jossa on pääosin vain muslimeita. Perheeni on hyvin uskovainen. Kävin koraanikoulua nuorena, mutta olin samaan aikaan niin ahdistunut, ettei se oikein sujunut hyvin. Suurin osa opetuksesta liittyi lakiin ja siihen, mitä ei saanut tehdä, ja jos tekisi, joutuisi helvettiin. Rakastin lukea Koraania, mutta ongelma oli sitä opettavissa ihmisissä ja siinä, että he vain levittivät pelkoa Jumalaa kohtaan. Opin nuorena pelkäämään Jumalaa, koska Jumala esitettiin vain pelottavana. Paremminkin opin lapsena tuntemaan Jumalan ainoastaan pelottavana, vaikka se tuntuikin sydämessä väärältä. Nuorena oli vain muistettava, mitä Jumala ei hyväksynyt. Tänä päivänä pystyn kuitenkin näkemään Jumalan hyvin erilaisena. En myöskään enää pelkää helvettiä. Oikeastaan en enää usko helvettiin. 

Millainen perhe sinulla on? 

Minulla on viisi sisarusta, ja äitini on periaatteessa ollut yksinhuoltaja. Äitini elämä ei ole ollut helppoa. Hän on ollut naimisissa kolmen miehen kanssa, joista jokainen kohteli häntä huonosti. Sen lisäksi äitini on joutunut kasvattamaan kaikki kuusi lasta yksin ilman puolisoidensa apua. Oikeastaan äitini oli perheen äiti, isä ja kaikki muut sukulaiset yhteensä johtuen siitä, kuinka paljon töitä hän joutui tekemään meidän vuoksi. Ainoa henkilö, joka auttoi äitiäni, oli meidän isoäiti. Hän oli todella ihana. Olen tavannut oman isäni vain kaksi kertaa. Hän asuu nykyään Chicagossa tai ainakin niin olen kuullut. Siitä on melkein kymmenen vuotta, kun olen nähnyt hänet viimeksi. Pikkuveljeni isä ei ole enää elossa. 

Äitini on ollut paras äiti riippumatta mistään. Hän teki todella paljon töitä vuoksemme ja oli aina tukenamme vaikeista olosuhteista huolimatta. Meidän ollessa pieniä äiti oli tosi ankara, mutta hän oli myös todella rakastava. Kun tulin Suomeen, äitini oli minua vastassa Helsinki-Vantaan lentokentällä veljeni ja siskoni kanssa. Hän oli muuttanut Suomeen ennen minua, ja minä taas muutin Suomeen äitini vuoksi. Se oli todella iloinen päivä, koska en ollut nähnyt äitiäni kuuteen vuoteen.

Kerro jotain lapsuutesi tai nuoruutesi merkityksellisimmistä muistoista. 

Ensimmäiset lapsuuteni muistot ovat ajalta, kun olin seitsenvuotias. Muistan silloin aina pukeutuneeni siskoni vaatteisiin ja käyttäneeni hänen tai äitini kenkiä. Muistan myös, ettei siskoni pitänyt siitä ollenkaan. Hän yritti aina kieltää minua tekemästä niin, koska hänen mielestään pojat eivät voineet käyttää hameita tai korkokenkiä. Siskolleni oli hyvin vaikeaa nähdä minua hänen tai äitini vaatteissa. Itse taas olin todella onnellinen kävellessäni äitini koroissa, varsinkin niissä, joista lähti kova ääni.

Kun olin 12-vuotias, tunsin vahvemmin kuin koskaan ennen olevani erilainen kuin muut, mutta en kuitenkaan ymmärtänyt miten. Muistan sen erilaisuuden tunteen todella hyvin, vaikka en osannutkaan sanoittaa sitä. Muistan sen tunteen olleen myös hyvin raskas, ja se esti minua keskittymästä opiskeluun tai koulussa olemiseen ylipäänsä. Ollessani toisten nuorten seurassa minua usein kutsuttiin tytöksi, mikä oli alkuun hyvin hämmentävää, koska en miettinyt sukupuoltani sen syvemmin. En myöskään kokenut tarvetta tai halua määritellä itseäni kuten muut, mikä tietysti vaikeutti asioita. Harrastuksissa oli esim. aina valittava puoli. Jos halusi pelata jalkapalloa, piti olla poika tai enemmänkin poika tietyllä tavalla.

Muut nuoret halusivat määritellä minut jatkuvasti, mikä usein päättyi riitelyyn. He ”kutsuivat” minua tytöksi, vaikka minulla oli ”poikien vaatteet” päällä. Se tuntui todella pahalta, koska kyse ei todellakaan ollut siitä, että he olisivat jotenkin tunnistaneet syvimmän olemukseni tai kunnioittaneet sitä kuka olen, päinvastoin. En silloin vielä edes ymmärtänyt, mitä sana ”tyttö” todellisuudessa tarkoitti. Ainoa asia, joka oli selvää, oli se, että olin toisten silmissä jotenkin vääränlainen. Opettajat eivät puuttuneet kiusaamiseen millään tavoin. En myöskään kokenut, että olisin voinut pyytää heiltä apua tai oikeasti saada apua. Kiusaamisen vuoksi koulussa oleminen ahdisti minua todella paljon.

Vaikka en koskaan kertonut äidilleni, mistä ahdistukseni todella johtui, hän tiesi syyni siitä huolimatta. Lopulta äitini päätti vaihtaa kouluani, mikä helpotti tilannetta hetkellisesti. Uskon, että äitini on aina tiennyt, kuka olen, vaikka emme silloin puhuneet asiasta.   Valitettavasti kiusaaminen jatkui myös uudessa koulussa. 

Kun olin 15-vuotias, päätin, etten mene enää kouluun, koska olin väsynyt jatkuvaan nimittelyyn. En kuitenkaan kertonut sitä äidilleni. Kerroin aina meneväni kouluun, vaikka todellisuudessa menin naapuristossani asuvien naisten luokse siivoamaan tai auttamaan heitä jotenkin muuten. Osa heistä oli eronneita naisia, jotka tarvitsivat apua kodin hoitamisessa. Toisin kuin moni muu, he hyväksyivät minut juuri sellaisena kuin olin. Laitoimme usein ruokaa yhdessä, ja ollessani heidän luonaan sain myös pukeutua heidän vaateisiin. Halutessani he myös auttoivat minua meikkaamaan. Opin heiltä todella paljon ja samalla pystyin myös olemaan avuksi, mikä myös tuntui todella hyvältä. Naapureitteni luona koin olevani piilossa, mutta tunsin myös olevani vapaa. Sain vihdoin olla vapaasti minä. Sain vihdoin olla vapaasti nainen. Tunsin olevani vapaa nainen, vaikka samaan aikaan en osannut nimetä kaikkea sitä, mitä tunsin tai koin. Tänään tiedän olevani nainen, ja se, mitä silloin koin, ei ole enää nimetöntä. 

Miten perheesi on suhtautunut transsukupuolisuuteesi?  

Perheeni ei hyväksy sitä, että olen nainen. Hieman sen jälkeen, kun olin muuttanut Suomeen, kuulin äitini ja siskoni puhuvan minusta salaa. He olivat toisessa huoneessa, mutta kuulin keskustelun siitä huolimatta selvästi. Äitini muun muassa kysyi siskoltani, miksi hän ei ollut koskaan kertonut, että olen ”tällainen”. En alkuun ymmärtänyt, mihin hän viittasi sillä, mutta hänen muista sanavalinnoistaan johtuen oli kuitenkin selvää, ettei hän ollut iloinen siitä, kuka tai millainen olin. Olen ”tällainen”, ja se ”tällainen”, joka hänen mielestään olen, on selvästi jotain, joka ei ole ”oikeanlaista”. Minulle tuli keskustelusta todella paha mieli. Satuttavinta oli ajatus siitä, ettei äitini ollut koskaan puhunut tai edes yrittänyt puhua identiteetistäni kanssani. Sen sijaan hän puhui asiasta siskoni kanssa ja vieläpä salaa. 

Seuraavana päivänä tein päätöksen lähteä pois perheeni luota. En tiennyt, minne menisin tai mistä voisin saada apua, mutta tiesin, että minun oli päästävä pois kodista, jossa minua ei hyväksytty. Pakkasin laukkuni täyteen äitini vaatteita, muun muassa yhden hänen kauneimmista diraceista. En tosin tiedä, miksi otin mukaan vain äitini vaatteita. Ehkä se oli tapani ottaa hänet mukaani ja myöskin pukeutua vaatteisiin, jotka ilmaisivat sisintäni paremmin. 

Millaista tukea sait mustana muslimina transnaisena 2000-luvun alun Suomessa? 

Olin 19-vuotias lähtiessäni pois kotoa ja olin tuolloin ollut Suomessa vasta kaksi kuukautta. En vielä puhunut suomea enkä myöskään englantia, joten avun etsiminen oli senkin puolesta vaikeaa. Puhuin kylläkin kolmea muuta kieltä (somalia sekä hieman amharaa ja arabiaa), mutta esim. Suomen viranomaiset eivät puhuneet niistä yhtäkään. Lopulta onneksi löysin tieni Kampissa sijainneeseen pakolaisneuvontaan, jossa minua avustettiin somalin kielellä. En tiedä, oliko se johdatusta vaiko mitä, mutta sinne kuitenkin päädyin.

Minulla ei ollut sanoja sille, millaista apua tarvitsin, mutta tiesin, etten voinut jatkaa samalla tavalla. Aloitin kertomalla minua avustaneelle henkilölle, että haluan tavata oman alueeni sosiaalityöntekijän tai vain jonkun, joka voisi auttaa minua. Hän taas kertoi, ettei se ollut mahdollista ilman ajanvarausta. Aloin itkeä, ja kerroin, että minun tarvitsi nähdä hänet siitä huolimatta. Ainoa asia, jonka osasin ilmaista siinä hetkessä oli, että minulla on hätä. Olin vain ja itkin. 

Lopulta pääsin puhumaan sosiaalityöntekijän kanssa tulkin välityksellä. Sosiaalityöntekijä pyysi minua selittämään hätääni apukysymysten avulla. Hän kysyi esimerkiksi, oliko minua hakattu kotona tai pitääkö heidän soittaa poliisi. Vastasin kaikkiin kysymyksiin kieltävästi. Olin hetken hiljaa, minkä jälkeen sanoin haluavani olla nainen. Se oli ensimmäinen kerta, kun sanoin asian ääneen. Koin käsittämätöntä helpotusta, mutta myöskin suurta voimaa sanoessani kyseiset sanat. Ne tulivat syvältä sisältäni ja jotenkin myös odottamatta. Ehkä se oli Jumalan johdatusta. Sosiaalityöntekijäni oli todella sydämellinen, vaikka hän ei ollutkaan osannut odottaa vastaustani. Hän sanoi arvostavansa minua ja sitä, että uskalsin sanoa sen, mitä sanoin. Hän sanoi näkevänsä, kuinka minuun sattui ja etten ollut onnellinen. 

Tämä ihana sosiaalityöntekijä järjesti minulle väliaikaisen asunnon Vantaalta jo samana iltana. Matka sinne ei kuitenkaan ollut helppo. Kun olin lopulta päässyt uuteen kotiini, äitini soitti minulle ja kysyi missä olen. Kerroin hänelle, etten voinut enää asua kotona. Äitini sanoi, että minun olisi palattava takaisin Afrikkaan, mikäli en suostuisi palaamaan kotiin. Hän sanoi soittavansa poliisit. Sanoin, etten palaisi siitä huolimatta.

Pari päivää myöhemmin soitin äidilleni ja kerroin, etten ole mies, vaikka he ajattelivatkin niin. Sanoin olevani nainen. Äitini sanoi, että oli hyväksyttävää olla homo mutta ei transsukupuolinen. Hän sanoi, että olisin tervetullut palaamaan kotiin homomiehenä mutta en transnaisena. Näin oli, koska homoudesta voisi vielä parantua tai että sen kanssa voisi elää. Hän myös sanoi tuntevansa imaamin, joka voisi auttaa minua paranemaan vahvaksi mieheksi. Sanoin äidilleni, ettei minun tarvinnut parantua vahvaksi mieheksi, koska olen vahva nainen. Sanoin olevani nainen, joka on vahvempi kuin monet miehet. Sanoin olevani vahva juuri sellaisella tavalla kuin äitini on toivonut minun olevan lapsesta saakka. 

Kun mietin elämääni Suomessa, tuki, jota olisin toivonut kaikista eniten, on hyväsydämisyys ja aito hyväksyntä. Olisin toivonut kohtaavani enemmän lempeyttä ja moninaisuuden ymmärrystä. Onneksi minulla on ollut ihana sosiaalityöntekijä ja opettaja, jotka ovat auttaneet minua paljon. Transprosessini olen kuitenkin joutunut käymään läpi lähes tulkoon yksin ilman vertaistukea. 

Joskus mietin, millainen matkani olisi ollut täällä Suomessa tai muualla, jos minua olisivat ympäröineet pääosin vain sellaiset ihmiset, jotka hyväksyvät minut täysin – aivan kuten minäkin hyväksyn heidät. Joskus mietin, missä olisin tänään, jos olisin nuoruudestani alkaen saanut itseni näköistä vertaistukea tai jos olisin saanut elää osana inklusiivista yhteisöä yksinäisyyden sijaan. Mietin, missä olisin tänään, jos minulle olisi alusta alkaen annettu oikeita vaihtoehtoja tai tarpeeksi tietoa siitä, mitä on olla transsukupuolinen – ja kaikki se myös omalla kielelläni. Mietin, missä olisin tänään, jos olisin saanut selvittää sydäntäni muutoin kuin yksinäisyydessä. Pienestä pitäen olen toivonut vain vapautta ja oikeutta olla minä. Se ei kuitenkaan ole ollut mahdollista, ei ainakaan siellä, missä synnyin, eikä täällä Suomessa. 

Mustana muslimina transnaisena eläminen Suomessa on pitkään tarkoittanut elämää yksin ilman vertaistukea ja usein myös elämää ilman liittolaisuutta. Olisin myös toivonut enemmän empaattista tukea lääkäreiltä. Olen myös liian usein joutunut opettamaan lääkäreitä sen sijaan, että he olisivat voineet hyvinvoinnin asiantuntijoina tukea ja auttaa minua. Lauseet ”Tämä asia on minulle niin vieras” tai ”En ole koskaan tavannut ketään sinun kaltaista” ovat minulle hyvin tuttuja. Pitkään toivoin vain hyväksyntää muilta ihmisiltä. Ajan kanssa Jumala on kuitenkin saanut minut tajuamaan, että minut on luotu täydelliseksi. Jumala on myös opettanut minulle, etten voi vain pyytää hyväksyntää ulkopuolelta. On myös kyettävä rakastamaan itseään ja hyväksymään itse itsensä. Se on työ, joka meidän kaikkien pitää tehdä itse – nyt ja jatkuvasti. Myötätuntoisen Jumalan rakkaus meitä kohtaan olkoon sen rakkauden mallina.  

Millainen suhde sinulla on äitisi kanssa tänä päivänä? 

En ole nähnyt äitiäni yhdeksään vuoteen, vaikka hän asuu Suomessa. Asumme samassa kaupungissa, mutta emme ole tavanneet vuoden 2011 jälkeen. Äitini ei ole puhunut kanssani sen jälkeen, kun kerroin hänelle olevani nainen. Tiedän äitini ja siskoni asuvan Helsingissä, mutta en enää tiedä missä. Ikävöin heitä jatkuvasti ja olen puhunut ikävästäni avoimesti. Olen itkenyt niin monta kertaa. Olen puhunut elämästäni ja kaikista sen vastoinkäymisistä julkisesti. Äitini ja siskoni eivät silti ole soittaneet minulle kertaakaan. Kukaan ei ole soittanut minulle tai kutsunut minua kaiken jälkeen kotiin. Yritän silti olla vahva. Jumala muistuttaa minua siitä. 

Jos voisit puhua äitisi kanssa tällä hetkellä, mitä haluaisit sanoa hänelle? 

Haluaisin sanoa yhden asian kaikille maailman äideille, en vain omalle äidilleni. Ei ole kenenkään muun kuin Jumalan vastuulla päättää, mitä sukupuolta kukin syntyvä lapsi on tai saa olla. Vanhemman tehtävänä ei ole muokata lapsen sukupuolta mielensä tai pelkojensa mukaan, vaan hänen tehtävänsä on rakastaa lasta juuri sellaisena kuin hän on. Vanhempien tehtävänä on antaa lapselle tilaa kasvaa omaksi itsekseen Jumalan luomistyötä kunnioittaen. Vanhempien tehtävänä on tukea lapsen kasvua rakentavasti mutta silti rakastavasti. Siihen minä uskon. Tärkeintä on rakastaa lasta, ei päättää hänen sukupuoltaan tai muokata sitä. Tärkeintä on rakastaa omaa lasta. Se on viestini myös omalle äidilleni.  

Jos kohtaisit 16-vuotiaan itsesi, mitä sanoisit hänelle? Millaisia neuvoja antaisit tulevan käsittelemiseen? 

Pyytäisin häntä katsomaan omaan sisimpään ja näkemään, kuinka valmis ja täydellinen ihminen hän on. Sanoisin hänelle, että arvokkainta on itsensä hyväksyminen. Muistuttaisin hädässä olevaa itseäni, että lempeys itseä kohtaan on kaikista tärkeintä. Sanoisin sen olevan kaikista tärkeintä tiellä, jolla monet ovat sinua vastaan. Kun olin nuori, yritin itsemurhaa kaksi kertaa, koska tunsin olevani täysin yksin kokemusteni kanssa. Minulla ei ollut ketään, joka olisi voinut kertoa minulle, mistä kaikesta oli kyse tai vain sanonut, että asiat järjestyvät.

Jos kohtaisin 16-vuotiaan Queenselenan tänään, sanoisin hänelle yhden asian, sen että hän rakastaisi kulta pieni itseään. Oikeastaan sanoisin tuon saman asian kaikille heille, jotka ovat joutuneet elämään yksin ilman vertaistukea tai jotka eivät syystä tai toisesta saa elää omina itsenään. Itsensä rakastaminen ei poista surua, mutta se auttaa jaksamaan surun kanssa ja pääsemään siitä yli ajan kanssa. 

Mitä Jumala merkitsee sinulle nykyään? 

Jumala on rakkauden energiaa. Jumala on ensimmäinen ja kaikista tärkein. Jumala ei ole velkaa minulle mitään, enkä pyydä Jumalalta mitään materiaa, kultaa tai rahaa. Tärkeintä on Jumalan rakkaus. Tunnen, että Jumala rakastaa minua ja minä rakastan Jumalaa. Jumalan rakastaminen on myös sitä, että rakastaa kaikkia muita eläviä ja on heille hyvä. Toisten satuttaminen on Jumalan vastaista. Se on jotain, mitä Jumala ei ole. 

Miten uskosi on antanut sinulle voimaa? 

Uskoni on opettanut minua olemaan kiitollinen kaikesta elämässäni, jopa siitä huonosta, vaikeasta ja surullisesta. Usko on opettanut minua kohtaamaan vaikeatkin asiat ja käsittelemään ne. Yhteys Jumalaan synnyttää minussa usein iloa, ja ilo taas synnyttää uutta energiaa ja auttaa jaksamaan. 

Mikä on muuttanut suhdettasi Jumalaan tai islamiin yleisesti? 

Olen saanut kohdata moninaisuutta. Olen myös tavannut monia muiden uskontojen tai ajatusmaailmojen edustajia, minkä myötä olen oppinut katsomaan kaikkea laajemmin, myös omaa uskoani ja uskontoani. Tänään uskallan myös ajatella itse ja uskallan uskoa omalla tavallani. Sen myötä olen myös saanut paremman yhteyden Jumalaan ja oppinut näkemään Jumalan rakkauden myös minua kohtaan. En ota enää vastaan ylhäältä tulevia käskyjä, enkä anna enää muiden päättää, mitä minun tulee ajatella mistäkin. Olen myös päästänyt irti pelosta, koska ymmärrän sen olevan vallankäyttöä. 

Minun Jumalani ei sanoisi minulle koskaan ”Hei, Queenselena, sä olet transnainen ja siksi sä menet helvettiin.” Jumalani ei ole sellainen. Se on ihmisten ajatus Jumalasta, koska he haluavat tuomaroida kaikkea heille vierasta ja tuntematonta. Vihan sijaan olen päättänyt kuunnella rakkautta, Jumalan suusta ja muuten. Ja tiedoksi kaikille konservatiivisille muslimeille, mukaan lukien äitini: En ole menossa helvettiin, vaikka te ajattelette minun menevän helvettiin. Olen menossa paratiisiin, vaikka ette uskoisikaan minun pääsevän sinne. Keskustelen paratiisiin pääsystä vain Jumalan kanssa, en teidän. 

Mikä islamissa on mielestäsi kauneinta? 

Sanoisin, että kauneinta on uskonvapaus, jonka puolesta islam puhuu (109:6). Usko on jotain, johon ei voi Koraanin mukaan pakottaa (2:256). Usko on jotain, joka syntyy sydämessä, jos on syntyäkseen. Islam on käytännössä sosiaalista ja yhteisöllistä, eikä sen mukaan kenenkään pitäisi jäädä yksin. Se myös opettaa solidaarisuuteen ja jakamiseen. Se on ehkä sitä kauneinta islamia minun mielestäni. Profeetta Muhammed opetti omalla esimerkillään lähimmäisen rakkautta ja anteeksiantoa. Hän myös opetti taistelemaan pahuutta vastaan hyvyydellä (41:43). Hän opetti keskittymään hyvään toisissa, vaikka toiset eivät osaisi nähdä sitä sinussa.

Mitä sanoisit heille, joiden mukaan et voi olla samaan aikaan queer ja muslimi tai esim. transsukupuolinen ja muslimi? 

No sitten minäkin voin keksiä aivan uuden ”säännön” ja sanoa, ettei kukaan voi olla samaan aikaan cis-sukupuolinen, hetero ja muslimi. Se olisi yhtä keksittyä ja yhtä naurettavaa. Se ei perustuisi mihinkään Jumalan ilmoittamaan vaan ainoastaan näiden tuomareita leikkivien ihmisten omiin pelkoihin. Missä kohdassa Koraania lukee, että homot joutuvat helvettiin? Ei missään. Odotan edelleen, että joku imaami tulisi ja näyttäisi minulle sen kohdan. Ja missä kohdassa Koraania lukee, ettei voi olla transsukupuolinen ja muslimi tai vaikka lesbo ja muslimi? Ei missään. Sitä ei lue Koraanissa, vaan se lukee ihmisten päässä. Valitettavasti olen kuitenkin kuullut tuon väitteen usein, siis etten voi olla minä ja muslimi. Sitä sanovat niin muslimit kuin ei-muslimit. Olen myös kuullut usein, etten voi olla somali, transnainen ja muslimi. On mielenkiintoista, että he ajattelevat niin. Minähän olen ollut sitä aina, siitä hetkestä asti, kun synnyin – ja mikä parasta, olen siitä erittäin ylpeä!

Miten kannustaisit henkilöä, joka kokee oman trans-identiteettinsä ja muslimi-identiteettinsä yhdistämisen vaikeaksi? 

Jumala on luonut sinut täydellisesti ja täydelliseksi. Yritä luottaa siihen kaikista peloista ja epäilyistä huolimatta. Se voi olla vaikeaa ihmisten ymmärtämättömyyden vuoksi, mutta ei Jumalan vuoksi. Muista se. 

Miten haluaisit nähdä Suomen muslimiyhteisöjen muuttuvan? 

Profeetta Mohammed rakasti kaikkia ihmisiä heidän eroistaan huolimatta. Hän myös uskoi ihmisten tasa-arvoon. Sen voi nähdä esim. siitä, millaisia uudistuksia islam sai aikaan sen alkuaikoina. Haluaisin nähdä yhdenvertaisuuden toteutuvan myös Suomen muslimiyhteisön sisällä, jos he todella uskovat Profeetta Mohammedin elämän asettamiin esimerkkeihin. Haluaisin voida mennä moskeijaan täällä Suomessa, mutta toistaiseksi Suomen moskeijat tai rukoushuoneet ovat nähtävästi vain cis-sukupuolisille heteroille.

Haluaisin Suomen moskeijoiden olevan avoimia kaikille meille – sukupuolistamme tai sukupuolen ilmaisuistamme riippumatta. Haluaisin voida mennä moskeijaan turvallisesti ilman, että minun pitää jo etuovella perustella olemassaoloani tai sen oikeutta. Esimerkiksi Helsingissä sijaitsevat rukoushuoneet ovat kaikki todella jakautuneita. Somalit rukoilevat yhdessä paikassa, arabit toisessa, ja turkkilaiset kolmannessa jne. Moskeijan ei pitäisi olla paikka, joka jakaa ihmiset heidän taustojensa mukaan. Moskeijan pitäisi olla paikka, joka tuo ihmiset yhteen toivottaen kaikki aidosti tervetulleiksi. 

Haluaisin myös, että jokainen moskeijassa käyvä muslimi miettisi, miltä hänestä itsestä tuntuisi, jos hän ei enää saisi käydä moskeijassa. Miltä tuntuisi jäädä ovien ulkopuolelle? Haluaisin heidän myös miettivän, miten he voisivat omalla toiminnallaan muuttaa oman moskeijansa avoimemmaksi ja kaikkia rakastavammaksi paikaksi. Moskeijassa käymisen pitäisi olla jokaisen muslimin oikeus. 

Millainen olisi trans-inklusiivinen moskeija? 

Se olisi sosiaalisista ja henkisistä rajoista vapaa paikka, jossa ei olisi sukupuoli- tai tilapoliiseja, jotka määräävät, missä kohtaa tai kenen vieressä kukin saa seistä, istua tai rukoilla. Se olisi paikka, jossa ei enää tarvitsisi pelätä. Se olisi paikka, jossa esim. minunlaisen naisen ei tarvitsisi pelätä, että hänet määrätään ”miesten puolelle” rukoilemaan. Se olisi paikka, jonka edustajat eivät kohtelisi transnaisia hautaustoimituksen yhteydessä miehinä. Olen elämäni aikana vapautunut monista peloista, mutta minua yhä pelottaa se, mitä minun ruumiilleni tehdään, kun kuolen, jos ja kun inklusiivisia moskeijoita ei ole. Elämä vapaana mustana transnaisena on yhä monin tavoin mahdotonta. Surullisinta on pelätä, ettei naiseuttani nähtäisi tai kunnioitettaisi edes kuolemani hetkellä. 

Itse ajattelen, että inklusiivinen moskeija on paikka, joka ensisijaisesti elää meidän ihmisten sisällä. Mikään moskeija ei voi koskaan olla täysin inklusiivinen, jos sydämemme eivät ole inklusiivisia. Emme voi myöskään vain odottaa inklusiivisuutta, vaikka todellisuudessa olemme odottaneet jo aivan liian kauan. Jos haluamme todellakin queer- ja trans-inklusiivisen sekä antirasistisen moskeijan, meidän on luotava se itse. 

Millaisia rakenteellisia tai lainsäädännöllisiä muutoksia haluaisit nähdä toteutuvan Suomessa?

Haluaisin, että Suomen translaki uudistettaisiin vihdoin. Ennen kuin muutin Suomeen, minulle kerrottiin, että Suomi on tasa-arvon maa. Odotan sen kuuluisan tasa-arvon kokemista edelleen. Olen odottanut sen kokemista yhdeksän vuotta. 

Millaista tukea toivoisit saavasi Suomessa tällä hetkellä?

Haluaisin käydä koulua turvallisesti ja vapaasti – ilman, että olen kävelevä ihme. Haluaisin saada samat mahdollisuudet kuin muilla rauhalliseen opiskeluun. Haluaisin myös nähdä minun näköisiä opettajia kaikilla aloilla. Haluaisin, että kaikilla terveydenhuollon ammattilaisilla olisi riittävästi tietotaitoa ja sensitiivisyyttä kohdata minut ja kaikki muut transihmiset tasavertaisina ihmisinä. En haluaisi aina joutua soittamaan johonkin erityispalvelunumeroon pyytääkseni apua vain siksi, että olen muslimitaustainen transihminen.  

Sitten haluaisin myös, että Suomen poliisi jättäisi minut rauhaan ja lopettaisi valvomasta elämääni varsinkin, kun en ole rikollinen. Kun minun kimppuuni on hyökätty Helsingissä, ja olen yrittänyt puolustautua, tilanne on päättynyt siihen, että minä saan sakot eikä hän, joka hyökkäsi minun kimppuuni. Suomen poliisi ei ole tähän päivään asti tutkinut yhtäkään minuun kohdistunutta hyökkäystä tai pahoinpitelyä loppuun asti. Olen tehnyt useamman rikosilmoituksen minuun kohdistuneista pahoinpitelyistä. Neljä vuotta sitten tapahtunut hyökkäys on sekin edelleen ”käsiteltävänä”. Vuosi sitten tapahtunut puukotusyritys on edelleen tutkimatta. En tiedä, mikä kestää. Ehkä se johtuu siitä, että olen 1. musta 2. transsukupuolinen ja 3. muslimi. Ehkä näin on, koska Suomen poliisi suojelee vain valkoisia cis-heteroita. Mutta milloin poliisi olisi toiminut ihmisten tasa-arvon puolesta oikeasti? Ei koskaan. 

Ketkä ovat esikuviasi? 

Jumala, äiti ja Oprah – siinä ovat ne tärkeimmät. Äitini on todella vahva nainen. Riippumatta siitä, ettei hän kykene hyväksymään minua, kunnioitan hänen vahvuuttaan suuresti. Oprah on myös aina inspiroinut minua. Hän on vahva selviytyjä, ja hänen puheensa antavat minulle voimaa. Kuvittelen usein olevani nuori Oprah. 

Mistä unelmoit? 

Unelmoin terveydestä ja vapaudesta. Unelmoin elämästä, jossa sukupuolella tai ulkonäöllä ei ole väliä. Unelmoin elämästä, jossa jokainen saa tehdä omaa kehoa koskevat päätökset itse. Unelmoin maailmasta, jossa jokainen saa uskoa siihen, mihin haluaa ilman pelkoa. Unelmoin myös maailmasta, jossa uskaltaisimme oppia toisiltamme ilman ylpeyttä. Unelmoin elämästä, jossa hädässä olevia ei jätetä yksin. Unelmoin maailmasta, jossa uskovaiset arvostavat kaikkea Jumalan luomaa, ei vain sitä, mikä on heille itselleen tuttua. Unelmoin elämästä, jossa osaisimme hyväksyä toisen ihmisen juuri sellaisena kuin hän on. Oma toiveeni on, että jos ei pysty hyväksymään toista, niin vähintä, mitä voi tehdä, on antaa toisen elää rauhassa. Elämä on lyhyt. Alä anna kenenkään määrätä sinua tai sitä, mitä voit olla!

Teksti ja kuvat: Mire Mroué